Ryijy - Kudonnaisten kuningatar

Ryijyt, raanut, täkänät...
Nämä kaikki muistan lapsuudesta kotoa, mummolasta, naapurista, kylästä. Uskallanko sanoa, että joka kodissa oli ainakin joku kudonnainen seinällä?

50- ja 60-luvut olivat suomalaisen taideryijyn kukoistuskautta, kansainvälisestikin mitattuna. Kotimaiset suunnittelijat voittivat palkintoja monissa ulkomaisissa kilpailuissa. Ryijyjä valmistavat yritykset ja markkinoijat, suurimpina Suomen Käsityön Ystävät, Neovius ja Helmi Vuorelma, eivät enää pystyneet tyydyttämään kasvavaa ulkomaista kysyntää käsityömenetelmin.

v. 1963 käynnisti tuotannon Finnrya, joka kutoi ryijyt täysteollisesti koneella. Mm. Marjatta Metsovaara, Oili Mäki ja Ritva Puotila kiinnostuivat teollisesti valmistettavien ryijyjen suunnittelusta. Nämä ryijyt olivat lattialla pidettäviä lyhyt- ja tiheänukkaisia ryijymattoja. Suurimmat markkinat olivat Yhdysvalloissa. Metsovaaran tunnetuin ryijymatto lienee sinisen tai punaisen sävyinen Simpukka.

Suurta yleisöä, eli kotikutojia ei kuitenkaan unohdettu, vaan heille tuotettiin myös taiteellisesti hienoja ja vaikeustasoltaan erilaisia ryijyjä. Valikoima oli suuri, ryijyjä sekä ommeltiin kankaalle että kudottiin kangaspuissa.

70-luvulla ryijyfanitus alkoi hiipumaan, ja niistä tulikin enemmän julkisten tilojen, ei niinkään kotien tekstiilejä, ryijy ei sopinut enää moderniin kotiin. 80-luvulla ryijyjä pidettiin enää pölyä keräävinä epähygieenisinä muinaisjäänteinä jostain kaukaa.
Täytyi mennä yksi sukupolvi ennen kuin ryijyistä alettiin taas kiinnostumaan. Nyt ryijy tulee taas, ja arvostus on nousussa.

***
Meillä oli ja on edelleenkin suvussa kovia käsityönaisia. Ryijyjäkin on tehty aikoinaan siis monen naisen voimin, ja kun ei itse osannut/halunnut tehdä, hän sai sellaisen lahjaksi. Yleistä oli että äidit kutoivat lapsilleen ryijyn vietäväksi oman ensimmäisen kodin seinälle. Näin ryijy on osa suvun historiaa.

Kotonani maalla on seinällä kaksi ryijyä, toinen mummon (s. 1912) kutoma, tyypillinen ruskeasävyinen funkisryijy geometrisine kuvioineen.
Toinen äidin tekemänä.

Leena-Kaisa Halmeen Kuura on suunniteltu Ateneumin ryijykilpailuun v. 1961. Ja samalla vuosikymmenellä on myös äitini tämän kangaspuissa paukutellut. Tarvikepaketti oli ostettu Helmi Vuorelmalta.
Tämän ajan ryijyistä melkoinen osa oli voimakasvärisiä ja dramaattisia, mutta mallistoista löytyi myös vaaleampia hillitympiä sävyjä.
Kuura on ajaton malli, ja on edelleen myynnissä Ryijypalvelussa.

Omin käsin 1965

Ajalle tyypillisiä olivat ns. valööriryijyt joissa värit hehkuvat, vaalenevat ja syvenevät, sekoittuvat toisiinsa ja häipyvät. Vaativia kutoa ammattilaiseltakin.

Ritva Puotila suunnitteli Suomen Käsityön Ystäville n. 70 ryijymallia.

Muotisorja 1966

Terttu Tomero oli Neoviuksen pääsuunnittelijoita, malleja kertyi n. 50 erilaista.

Sorjat pukimet 1965

1960-luvun puolivälissä Tomero suunnitteli Neoviukselle sarjan pitkiä ja kapeita ryijyjä.

Niistä tuli suosittuja, koska sopivat paremmin myös pienempiin kaupunkilaiskoteihin.

Kaunis koti 1965

Reino Kosken Huurre, valkoisen, mustan ja harmaan sävyjä.

Huurre voitti II palkinnon Neoviuksen ryijykilpailussa v. 1959.

Kaunis koti 1964

Kosken AHJO, palkittu kolmella kultamitalilla.

Sorjat pukimet 1965

Helmi Vuorelma oli aikoinaan suomidesignin ykkösliike Lahdessa.

Omien tuotteiden lisäksi siellä myytiin mm. Aarikkaa, Marimekkoa, Vuokkoa, kotimaista lasia ja keramiikkaa.

Liike tuli tutuksi kun haettiin käsityötarvikkeita milloin äidin milloin mummon tarpeisiin.

Kansallispuvutkin hankittiin meille tytöille, äiti ompeli itse tarvikepaketeista. Sain Hollolan kansallispuvun, 70-luvulla kaikki kylän lapset kun tanhusivat isoista pieniin.

Omin käsin 1965

***

Ryijyn arvo? Tätä kysytään nyt paljon.

Yleisesti ottaen ryijyn arvon tulisi olla vähintään vastaavan ryijypaketin hinta nykyisin. Mutta eihän se ihan niin mene. Kirpputoreilla ja yksityiskaupassa puhutaan kuitenkin vain kympeistä, hyvällä tuurilla satasesta. Katselin juuri kirpulla aikoinaan suositun ja paljon tehdyn Pirkka -ryijyn hintaa kun oli kaksi erikokoista myynnissä, hinnat olivat 45eur ja 75eur.

Mutta sitten jos ryijyn on kutonut ammattilainen arvostetussa kutomossa, suunnittelijanakin kuuluisuus (esim. Ritva Puotila), pitäisi sen vaikuttaa ryijyn arvoon nostavasti. Näitä en kympeillä lähtisi myymään.

Mielenkiintoista seurata mihin ryijyjen kiinnostus nousee tulevina vuosina, ja tulevatko nämä upeat kultakauden ryijyt vielä tosissaan muotiin.

Tietolähteet: Ryijy elää Suomalaisia ryijyjä 1778-2008

                     Omin käsin nro 1/1965

                     internet

Joulustelu hyvässä vauhdissa

Kirppareilla on joulustelu alkanut, tosin kaikki eivät ole vielä aloittaneet ollenkaan. Huono heille, sillä joulutarjonta toisi lisää asiakkaita. Fidasta olen ostanut jo vaikka mitä, ja huomaan poikkeavani useammin katsomassa.

Joka vuosi etsin vähän erilaisia juttuja, vaikka samat piipunrassitontut ja kuusenkoristeet ovat listalla aina.
Tänä vuonna yritän löytää kauniita metallisia 50-60-luvun kynttilänjalkoja.
Mustia metallijalkoja on tarjolla pilvin pimein, mutta niistä pitäisi osata katsoa ovatko uutta tuotantoa, vai oikeasti vanhoja.
Vanhoissa on usein käytetty koristeena lasipallukoita tai muovi/niinipunoksia, muotoilu on siroa torvimaisine kynttiläpesineen.

Kuvia tällaisista kynttilänjaloista voi hakea sanoilla retro metall ljusstake, tulevat useimmin nimittäin Ruotsista.

Fidasta ostettu kynttilänjalka 2.60eur, joka on mun silmiin vanha.

Juttelin myyjän (minua vanhempi) kanssa,

ja hän kertoi muistavansa lapsuudenkodista vastaavan.

Sinisistä lasineliöistä paistaa kauniisti valo läpi, kun asettaa kynttilänjalan ikkunalle.

Wirkkala löytöjä

 No nyt on löytynyt monta samaa sokerikko-kermakkoa pikkurahalla.

Kyseessä on Tapio Wirkkalan Iittalalle suunnittelemat kattausesineet, tuotannossa 1956-1974.

Lilaa myytiin vain väärän parin kanssa.

Kyllähän tuosta näkee mittasuhteista jo ettei kuulu samaan,

ja "sokerikossa" lasi on paksumpaa puristettua.

Väritön että ruskea olivat 2 euroa pari, lila kolme euroa.

Ehkä joskus löydän lilalle oikean parin.

"Hyi vitsi, miten voi olla noin ruma!"

Näin loihti sanomaan poikani, kun kaivoin kaapista järkälemäisen Anu Pentikin Kaamoskivi kynttilänjalan kuvattavaksi.

Kerroin aiemmin Pentikin alkutuotannosta täällä, mutta minulla ei ollut näitä omia Kaamoskiviä vielä silloin.
Anun signeeratut taideteokset oli katsottu kait Kierrätyskeskuksessa liian kamaliksi laittaa myyntiin, sillä nappasin ne mukaani SAA OTTAA -hyllystä.
(Tässä ruskeassa on tosin rikkoa kaulusrenkaassa, joka on voitu katsoa heikkoudeksi myynnissä.)
12 kynttilää saa sauhuamaan, taitaapi mennä meillä testiin terassille, tulee jo liikaa hiukkaspäästöä sisäilmaan.

Mutta sininen on täysin ehjä, viidelle kynttilälle.

Hienous Humppilasta

Humppilan lasi on edullista joka kodin lasia, vielä aliarvostettua, mutta löytänyt keräilijänsä silti.
Hinnat ei kirpputoreilla päätä huimaa, joten heräteostoksia tekeekin helpommin.

Minulla on mielessä muutamia Humppilan malleja joista tykkään, mutta paljon on myös sellaista lasia jota en ostaisi.

Tässä on tykkäyskohde, Tauno Wirkkalan suunnittelema Mesiurut maljakko.

Pitkään tehty ja myyty, vuodet 1972-87. Kuitenkin suht harvinainen kirpputoreilla.

Maljakko on erityisen kaunis auringonpaisteessa, kuvasin sen nytkin iltasäteessä hehkumaan.

Salaisuus hehkumiselle ja valon leikille on pohjassa oleva Wirkkalan keksimä prismaattinen lasilevy.
Tämä hunajakennomainen rakenne tekee maljakosta kiinnostavan, ja sitä tekee mieli käännellä ja katsella miten valo taittuu.

(Huom! Eero Rislakilla Mäntyharjun lasi on maljakko nimeltään Urku, jonka voi hätäisesti sotkea Mesiurkuihin. Pohjakuviosta viimeistään erottaa.)

Hei, joulu tulee kovaa kyytiä, ja pian onkin parhaat ajat kirpputoreilla etsiä jouluaarteita. Kerran vuodessa vain tämä mahdollisuus, kirppiskiertelijän juhlaa.

Anonymiteetistä Wärtsilän emaleissa

Wärtsilän mainos vuodelta 1962, uudet Venla kasari ja kattilat juuri tulleet myyntiin yönsinisenä ja oliivina. (Myöhemmin myös punainen, sekä Esteri Tomulan kuvittama Ruusukaali.)

Mainoksessa huomioitavaa on se, että suunnittelija mainitaan, taiteilija Harry Moilanen.

Wärtsilällä keskusteltiin 60-luvulla paljon siitä, pitääkö tuotteiden markkinoinnissa nostaa suunnittelija esille vai ei.
Kaj Franckilla oli selvä ja vahva mielipide, ja hänen mielestään sarjatuotantoa ei pidä myydä taiteilijan nimellä ollenkaan. Sarjatuotanto kun on hänestä aina yhteistyötä, monen työntekijän panos. Sarjatuotteen piti olla arkinen ja huomaamaton, vuosikymmeniä kestävä esine, niin ettei käyttäjä ala miettimään kuka sen suunnittelija on.
Wärtsilä luopui sitten tämän johdosta muotoilijoiden nimien käytöstä sarjatuotettujen tuotteiden kohdalla niin mainonnassa kuin tuoteluetteloissakin.

Franck oli myös yksinkertaisuuden ja koristelemattomuuden kannalla, hän ei pitänyt siitä että emaleita siirtokuvakoristeltiin, pelkkä väri olisi riittänyt mainiosti.

Onko nyt sitten suunnittelijat unohdettu Franckin toiveen mukaisesti, mietimmekö tekijöitä Finel emaleita pyöritellessämme?
Useimmille taitaa riittää kun tietää että kuka on koristesuunnittelija, muotoilijat ovat jääneet tässä kohdin heidän varjoonsa.

V. 1966 korostettiin tuotteen erinomaisuutta erilaisin mielikuvin.
Onpa mahtava tuote!

Tässä Venla punaisena.